Päijät-Rastin juniorit suuntasivat kulkunsa kahden ohjaajansa opastuksella Leimaus-leirille, joka tällä kertaa järjestettiin Ikaalisissa maanantaista torstaihin 6.-9.6. Majoitustilat olivat hulppeat – koko Ikaalisten kylpylän majoituskapasiteetti oli varattu leirin käyttöön.
Säät olivat tälläkin kertaa suosiolliset, sillä pääsimme nauttimaan koko Suomen suven kesäkuisesta kirjosta lämpötilan vaihdellessa tiistain melkein hellelukemista noin +6 asteeseen viimeisen päivän eli leiriviestin aikana.
Ensimmäisenä päivänä ensimmäiset kaksi suunnistusharjoitusta pidettiin kylpylän liepeillä. Toisena päivänä Päijät-Rastilaiset kuskattiin busseilla puolen leirin mukana Kyrösjärven vastarannalle Luhalahteen tutustumaan sikäläisiin maastoihin. Liikuntaa saatiin runsaasti, vaikka kahden harjoituksen kilometrimäärä ei ollutkaan paljoa yli seitsemän kilometrin. Ruokailemaan piti kuitenkin mennä reilun kahden kilometrin päähän jalkaisin ja sieltä vielä takaisinkin! Eikä harjoitusten lähtökään aivan kisareppujen vieressä sijainnut. Eipä ihme, että jopa ohjaajat tunsivat itsensä illalla väsyneiksi horjuttuaan eteenpäin vähintään kolmetoista kilometriä joidenkin raskaaksikin mainitsemassa maastossa. Kylpylään palattuamme oli vuorossa kuitenkin jo melkein perinteiseen El Classicoon harjoittelu.
Kolmantena leiripäivänä koko leiri kuljetettiin hiihtoputkestaan kuululle Jämille. Aamupäivän harjoitus oli suoraa suunnistusta erittäin epätyypillisessä maastossa. Näkyvyyttä riitti ja aluskasvillisuus oli lähinnä puolukanvarpuja tai jäkälää.
Paikka oli siis mitä loistavin käyräkarttaharjoitusta varten. Pyöreän kartan avulla piti selvitä rastilta rastille ilman kompassia vain korkeuskäyrien ja maaston muotojen perusteella. Leiriläisiltä harjoitus sujui loistavasti. Pummeja ei tainnut pahemmin tulla.
Ohjaajan vinkkelistä harjoitus oli jännittävä. Allekirjoittanut tiesi, että suunnassa kulku ilman apuvälineitä on toisille vaikeampaa kuin toisille. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Niinpä hetken aikaa maisemia ihailtuani ja kuvia näppäiltyäni menetin näköyhteyden Akseliin ja Jakeen. Tulin tasaiselle alueelle, jossa ei näkynyt viivoja – ei maastossa eikä kartassa. Rohkeasti lähdin matkaan ja luulin pystyväni kulkemaan edes 250 metriä suoraan – sen jälkeen seuraava mäki häämöttäisi. Ja niin häämöttikin, mutta se oli väärä mäki. Kierrettyäni uskomattoman laajan ympyrän kaaren ihmeen nopeasti, tarkistin kompassista, jota ei pitänyt käyttää, suunnat. Kävelin juurikin päinvastaiseen suuntaan kuin piti. Hieman tuurilla sain olinpaikkani selville. Olin eksynyt kohderastilta lähes kilometrin päähän. Pitäisi varmaan ilmoittautua kävelykisoihin, sillä matka oli taittunut kuin huomaamatta! Sen jälkeen aloin fuskata ja otin suunnan auringosta, kun sekin sattui sopivasti pilkistelemään. Ja kas, pysyin taas oikeassa kurssissa.
Perinteinen El Classico järjestettiin ensimmäistä kertaa kylpylän hiekkarannalla päivällisen jälkeen. Päivän 16 kilometrin harjoitteluannos ei juuri jaloissa painanut, kun leirin jalkapallojuniorit kohtasivat ohjaajakaksikon Tuulilla terästettynä. Ottelussa nähtiin taidokkaita harhautuksia, kikkailuja ja maaleja! Tällä kertaa tasaisen kisan voitti ohjaajien puoli, mikä laitettaneen osittain hyvän tuurin piikkiin. Vaikka olihan meillä kyllä hyvä taktiikkakin ja Tuuli.
Viimeinen päivä valkeni sateisena, kylmänä ja tuulisena, juuri sellaisena kuin Suomen kesäkuuta voi liiankin usein kuvailla. Sade onneksi jäi melko vähäiseksi ja ilma alkoi poutaantua, valitettavasti lämpötila pysytteli noin +6 tienoilla. Leiriviesti sujui mainiosti Mikaelan ottaessa ankkuriosuuden loppusuoralla todella tyylikkään kirin.